Arkistot kuukauden mukaan: elokuu 2013

Kaikille mahdollisuus harrastaa

(Lyhennelmä valtuustopuheesta, jonka pidin 26.8. valtuustossa kohdassa ”lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma)

 

”Vantaan lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmassa on paljon todella tärkeitä tavoitteita, joista yksi on: ”jokaiselle mahdollisuus harrastaa”.

Tämä on äärimmäisen tärkeä tavoite ja samalla tavoite, joka vaatii laajaa yhteistyötä ja konkreettisia toimenpiteitä jokaiselta toimialalta. Se vaatii toimintatapojen muutosta, se vaatii työntekijöiden sitoutumista, se vaatii myös rahaa.

Harrastukset on yksi suurimpia suomalaiset lapset keskenään eri arvoiseen asemaan asettavista elämänpiireistä. Joillakin lapsilla on liikaa harrastuksia, mikä stressaa sekä lapsia itseään että heidän perheitään. Ja sitten on niitä, joilla ei ole yhtäkään harrastusta, vaikka juuri he joilla harrastuksia ei ole, niitä yleensä eniten tarvitsisivat.

Harrastukset voivat tuoda tärkeitä positiivisia kokemuksia lapsille, joilla ei muuten mene niin hyvin. Harrastukset toimivat vastapainona huonoille koulukokemuksille niille lapsille, joiden lahjakkuudet eivät ole kouluaineissa ja jotka kokevat häpeää huonommuudestaan mahdollisesti koko peruskoulun ajan. Harrastukset voivat antaa voimia ja hyvää aikuisten tukea niille, joilla on vaikeat perheolot ja uusia ystäviä niille, jotka kokevat esimerkiksi koulukiusaamista.

 

Harrastukset voivat suojata lasta juuri niiltä riskitekijöiltä, jotka laittavat liikkeelle mahdollisen tulevan syrjäytymiskehityksen.

 

Harrastukset ovat kuitenkin kalliita, niihin on vaikea päästä ilman toimeliaan vanhemman hoitamia ilmoittautumismenettelyjä ja monille lähiöiden lapsille harrastukset ovat vaikeasti saavutettavissa ilman vanhempien hoitamaa kuljetusrumbaa.

 

Jotta harrastukset olisivat aidosti kaikkien saavutettavissa, tulisi monipuoliset harrastusmahdollisuudet tuoda fyysisesti lähelle. Varsinkin alueille joissa asuu paljon tukea tarvitsevia perheitä, harrastusten tulisi olla ilmaisia tai maksaa enintään pari euroa per kerta. Mukaan pääsemisen tulisi olla matalan kynnyksen periaatteella. Kaikki mukaan, jotka haluavat. Tällaisia harrastuksia ei ole nykyään olemassa juuri lainkaan.

 

Tai on ainakin yksi. Olen itse ollut mukana perustamassa sirkuskoulua Havukosken nuorisotalolle muutama vuosi sitten. Harrastus on ilmainen, sinne saa tulla kuka haluaa, paikka on helppo saavuttaa kaikille alueen lapsille. Ensimmäiselle kerralle saapui lähes 50 lasta. Se kertoo siitä tarpeesta joka alueella on edullisille, helposti saavutettaville harrastustoiminnoille.

 

Jotta harrastukset saadaan kaikkien ulottuville liikunta-, nuoriso-, ja kulttuuripalveluiden sekä aluetoiminnan tulisi tehdä yhteistyötä ja koordinoida asiat niin, että jokaisella alueella on ainakin muutama kaikille avoin, innostava ja pitkäjänteisesti tavoitteellinen harrastus. Tavoitteen on oltava selkeä niin opettajille, jotka voivat ohjata oppilaitaan lähiharrastukseen – kuin sosiaalityöntekijöille, jotka voivat mainostaa mahdollisuuksia asiakasperheilleen.

 

Kun kysyin keväällä opetuslautakunnassa, kuinka tämä jokaiselle mahdollisuus harrastaa –tavoite tullaan toteuttamaan käytännössä, sain kaksi esimerkkiä. Ne eivät aivan vakuuttaneet minua siitä, että tätä tavoitetta ollaan todella aktiivisesti edistämässä.

 

Toinen oli esimerkki siitä, kuinka lastensuojelun perhetyössä toteutetaan sirkusta perheille ja viedään näin sirkus myös vaikeammassa tilanteessa olevien perheiden lähelle. Olen ollut perustamassa myös tuota toimintaa ja tiedän, että se on erittäin tärkeää ja hyödyllistä. Mutta se ei ole harrastustoimintaa. Se on muutaman kerran mittainen rykäisy, jonka tavoitteena on käyttää sirkusta apuna vuorovaikutuksen parantamisessa perheen kesken.

 

Toinen esimerkki oli se, että koulut lainaavat oppilailleen mm. koripalloja ja hyppynaruja. Sekään ei ole harrastustoimintaa, se mahdollistaa lapselle yksinkertaiset temppukokeilut itsekseen.

 

Olenkin hieman huolestunut siitä, mitä kaikkea saatetaan lukea ”harrastustoiminnaksi”, kun yritetään perustella sitä, että se olisi kaikille Vantaalla mahdollista.

Kunnollinen, laadukas harrastustoiminta voi olla todella vaikuttavaa, sen avulla voidaan aidosti ja lapsilähtöisesti ehkäistä syrjäytymistä pienin kokonaiskustannuksin. Mutta silloin puhutaan pitkäjänteisestä ohjatusta harrastustoiminnasta, jota vetävät vastuulliset, osaavat aikuiset, jossa toteutuu vertaisyhteisössä tapahtuva oppiminen ja tavoitteellinen, innostava tekeminen.

Harrastusmahdollisuuden aito tarjoaminen kaikille ei ole välttämättä ihan helppoa, mutta uskon, että siihen laitetut panokset tulevat todella kannattamaan pitkällä tähtäimellä.

Haastankin koko Vantaan mukaan toteuttamaan tavoitetta:

Jokaiselle vantaalaiselle lapselle ja nuorelle mahdollisuus harrastustoimintaan. Tehdään siitä aidosti totta myös käytännössä.”

 

 

 

 

Opetuslautakunnalle ehdotetaan koulujen lakkauttamisia

Tämän iltaisessa (19.8.2013) opetuslautakunnan kokouksessa saimme kuulla, miten Vantaan perusopetuksessa aiotaan toteuttaa talous- ja velkaohjelmassa vaadittu viiden miljoonan euron säästö tuleville kolmelle vuodelle (2014-2016). Kun vaihtoehtoina on opetuksesta tai tiloista leikkaaminen, meille lautakunnan jäsenille ehdotetaan tiloista, eli kouluverkosta karsimista (isoimpina Tuomelan ja Hevoshaan koulujen lakkauttaminen 2016). Minun korviini se kuulostaa ihan mahdolliselta, jos jostain on pakko säästää. Paljon paremmalta se ainakin kuulostaa kuin viime vuotinen ehdotus sadan kouluavustajan karsimisesta, missä olisi kajottu suoraan opetuksen laatuun. Jos säästettävänä on miljoonia, vaihtoehdot ovat vaikeita. Kahden koulun lakkauttamisen sijaan voidaan vähentää 150 opettajaa. Se tuntuisi todella kovalta tieltä ja kasvattaisi hurjasti ryhmäkokoja kaikkialla Vantaalla.

 

Perusteetkin koulujen lakkauttamisen taustalla vaikuttavat järkeviltä. Joillakin alueilla oppilasmäärä laskee tai tilaa kouluissa on valmiiksi enemmän kuin muualla Vantaalla. Kun pienellä alueella on monta koulua, huonokuntoisin koulu kannattaa lakkauttaa ja siirtää lapset muihin lähellä oleviin kouluihin. Pahimmassakin tapauksessa koulumatka kasvaa vain parin kilometrin verran. Se ei ole paha. Koulujen tonteista voi saada hyvän hinnan, mikä tässä taloustilanteessa on tärkeä plussa kaupungille.

 

Ymmärrän tietenkin myös sen, että oma lähikoulu on monelle rakas ja sen lakkauttaminen tuntuu todella ikävältä. Aina se huonokuntoisin koulu ei ole muuten huonoin ja on sääli lakkauttaa toimiva yhteisö. Päätöksen myötä myös harrastustilojen määrä vähenee, kun lakkautettavien koulujen salit poistuvat käytöstä. Haittapuoliakin siis on, kuten aina kun joudutaan leikkaamaan.

 

Olen kuitenkin ollut pääosin positiivisesti yllättynyt Vantaan sivistystoimen innovatiivisesta otteesta tämän puolen vuoden aikana, jona olen opetuslautakunnassa päässyt asioita aiempaa lähempää seuraamaan. Säästöjä on lähdetty miettimään oikeasti asukkaiden näkökulmasta ja uusiakin polkuja on rohkeasti alettu seurata.

 

Varhaiskasvatuksessa on lähdetty jopa lisäämään palveluja säästöjen toivossa. Ajatus kulkee niin, että kun lisätään muutaman tunnin päivässä kestäviä kerhoja ja mahdollistetaan niin osapäivähoito, moni perhe päättää ottaa lapsensa pois kokopäivähoidosta. Näin palvelujen monipuolistaminen säästää kaupungin rahaa. Myös päivähoitoon uutuutena tuotava palveluseteli on kaupungille edullisempi ja samalla perheelle vaihtoehtoja lisäävä, muttei yhtään kunnallista päivähoitoa kalliimpi malli.

 

Pelkäsin etukäteen, että tästä vuodesta tulee kaamea leikkauksien vuosi ja joudun leimaamaan hirvittäviä päätöksiä, joiden takana en pysty moraalisesti seisomaan. Onneksi tilanne ainakin tällä haavaa vaikuttaisi olevan positiivisempi kuin kauhukuvani.

 

Turpon (erityisoppilaiden siirtäminen lähikouluihin) vaikutuksia tosin vielä odottelen kauhun sekaisin tuntein. Sen osalta käytännön vaikutuksia päästään näkemään tämän lukuvuoden aikana. Toivon todella, että kaikki menee sen suhteen paremmin kuin pahimmat uhkakuvat ovat antaneet odottaa ja kouluissa löydetään hyviä malleja käytännön toteutukseen.

 

Millaiseen nuorisotyöhön haluamme kohdistaa miljoonamme?

Poliittisten nuorisojärjestöjen avustuksista on käyty kiivasta väittelyä useampana vuonna aina avustuspäätösten ilmestyttyä. Keskustelu on rajoittunut lähinnä epäoikeudenmukaiseen jakoon poliittisten nuorisojärjestöjen välillä ja epäselvyyksiin avustusten taustalla. Koko järjestelmää olisi kuitenkin tarkasteltava uudelleen.

 

Nuorisolain tavoitteena on tukea nuorten kasvua, edistää aktiivista kansalaisuutta, nuorten sosiaalista vahvistamista sekä parantaa nuorten elinoloja. Näiden tavoitteiden tulisi olla pohjana myös avustuspäätöksiä tehtäessä.

 

Usein ajatellaan, että poliittiset nuorisojärjestöt hoitavat nuorten aktiivisen kansalaisuuden edistämisen ja sitä kautta järjestöjen suuret avustukset ovat perusteltuja. Maailma on kuitenkin muuttunut. Aktiivinen kansalaisuus on paljon muutakin kuin politiikkaa, eikä moni nuori koe puoluepolitiikkaa omakseen. On epäselvää, kuinka paljon vuosia jatkunut poliittisten nuorisojärjestöjen vahva rahallinen tukeminen on tukenut nuorten aktiivista osallistumista. Ainakaan nuorten äänestysaktiivisuus ei ole juuri parantunut.

 

Samaan aikaan on olemassa suuri joukko nuoria, joilta puuttuu perustavanlaatuinen osallisuuden kokemus omaan lähiyhteisöönsä ja yhteiskuntaan. Tämä paljon puhuttu ”syrjäytymisvaarassa” olevien nuorten joukko kaipaa sosiaalista vahvistamista ja tukea kasvuunsa. Mieluiten ennalta ehkäisevästi, ei vasta sitten kun he tipahtavat nuorisotakuun toimenpiteiden piiriin. Kuitenkin ne nuorisoalan toimijat, jotka nuoria pyrkivät tukemaan ja toteuttavat toiminnassaan laajasti kaikkia nuorisolain tavoitteita, saavat suhteessa paljon vähemmän tukea kuin poliittiset toimijat. Tämä perustavanlaatuinen työ nuorten osallisuuden eteen on kuitenkin edellytys sille, että nuoret voivat kiinnostua myös yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta laajemmin.

 

Erilaiset toiminnan tarpeet tekevät tilanteesta vielä epäsuhtaisemman. Poliittisessa nuorisotoiminnassa tärkeää on nuorten toimijoiden oma aktiivisuus ja vapaaehtoistyö. Toiminta ei välttämättä tarvitse isoa joukkoa palkattua työvoimaa onnistuakseen, vaan sitä voidaan tehdä myös pienemmin resurssein. Sen sijaan nuorisotyö, joka keskittyy sosiaaliseen vahvistamiseen, nuoren elämän tukemiseen ja osallisuuden kokemuksen rakentamiseen, vaatii paljon pitkäjänteistä työtä tekeviä aikuisia nuorten lähelle. Kun tälle toiminnalle ei ohjata tarpeeksi rahoitusta, jää työ aivan liian usein tekemättä tai pohjautuu vapaaehtoistyöhön.

 

Olen vuosien aikana päässyt seuraamaan aitiopaikalta, kuinka satoja luovia, nuorten osallisuutta ja sosiaalista hyvinvointia vahvistavia projekteja ja toimintamalleja on jäänyt toteutumatta taloudellisten resurssien puuttuessa. Näen myös tapauksia, joissa sydämellään työtä tekevät aikuiset jättäytyvät työttömyystuen varaan voidakseen jatkaa työtään nuorten hyväksi, kun avustukset eivät riitä maksamaan kokopäiväisestä työstä palkkaa.

 

Nyt pitäisikin katsoa nuorisoalan tukia kokonaisvaltaisesti ja tarkistaa, edistääkö nykyinen jako nuorten hyvinvointia parhaimmalla mahdollisella tavalla. Poliittisten nuorisojärjestöjen toimintamahdollisuudet on myös turvattava, mutta avustusten suuruusluokkaa olisi tarkasteltava suhteessa lain tavoitteisiin. Parempi nuorisotukien kohdentaminen auttaa tulevaisuudessa myös nuorisotakuun toteuttamisessa, kun nuorten hyvinvointiin panostetaan tarpeeksi ajoissa ja oikeanlaisella työotteella.